Voiko vihaisuus olla hyvästä?

Taas räjähdin! Vaikka kuinka olin päättänyt pysyä rauhallisena, viha kuohahti pintaan.

Varmasti suuri osa meistä tunnistaa itsessään tuon kuohunnan. Suurella osalla meistä on kokemuksia siitä, miten se tuo kuormaa parisuhteeseen, ja aiheuttaa omalta osaltaan riitoja.

Parisuhteen riitojen ymmärtämisessä on tärkeää lähteä liikkeelle siitä, että riidat eivät koskaan synny turhaan. Riita tuo aina näkyväksi jotain merkityksellistä. Riitely ei myöskään ole koskaan vain toisen osapuolen ongelma, vaan se liittyy aina parin yhteiseen dynamiikkaan.  

Miten voimme ymmärtää omaa vihan tunnettamme? 

Monelle meistä on vaikea tavoittaa, miksi oikeastaan olemme vihaisia. Miksi loukkaannun niin pienistä asioista? Miksi reagoin pieneen myöhästymiseen tai unohtamiseen niin voimakkaasti? 

Oma vihaisuus tuntuu myös nololta. Tulipa raivottua, vaikka kysymys oli oikeastaan aika pienestä asiasta. Samalla kuitenkin tunnen, että kyllä minulla on oikeus olla vihainen. 

Silloin kun emme itse ymmärrä mistä oma vihaisuus kumpuaa, on todella vaikeaa ruveta puhumaan siitä puolison kanssa ja alkaa rakentamaan sopua. 

On täysin normaalia suuttua ja olla vihainen 

Vihaisuus on luonnollinen reaktio silloin, kun kadotamme yhteyden rakkaaseemme. Se voi olla hyvin arkipäiväinen tilanne, jossa toinen on esimerkiksi unohtanut jonkun minulle tärkeän asian, tai hän on omissa ajatuksissaan, eikä tunnu kuulevan minua. 

Jos tavallinen viesti ei rakenna yhteyttä, tulee vihaisuus voimistamaan viestiä. Puhe muuttuu helposti huudoksi. ”MISSÄ OLET? KUUNTELE MINUA!” 

Vihaisuus nostaa päätään myös tilanteissa, joissa koemme, että emme tule ymmärretyksi oikein. Silloin viha tulee taas avuksi. Se yrittää voimistaa viestiä, jotta oma puoliso ymmärtäisi, miltä tilanne näyttää minun näkökulmastani ja miltä minusta tuntuu. 

Vihaisuudella on siis järkevä ja hyvä tarkoitus. Se yrittää auttaa toista ymmärtämään, ja se yrittää hakea toiseen yhteyttä.

Kun tiedämme, että tunnereaktiomme on NORMAALI, on meidän helpompi uskaltaa katsoa syvemmälle itsemme sisälle. Mistä tässä tunteessa oikein on kysymys?

Kun pohdimme tunteita, on helpottavaa ajatella, että ne esiintyvät oikeastaan aina kahdella tasolla: pinnan päällä ja pinnan alla. 

Pinnan päällä olevat tunteet on helppo tunnistaa. Ne näkyvät ja kuuluvat, kuten vihaisuus. Nämä näkyvät tunteet piilottavat helposti herkemmät ja pehmeämmät tunteet allensa. Siksi niitä ei ole aina helppoa tunnistaa.

Mitä vihaisuuden pinnan alla on?

Pinnan alla meillä kaikilla on haavoittuvampia tunteita, kuten esimerkiksi pelkoa ja epävarmuutta. Ne kuuluvat ihmisyyteen. Me kaikki kannamme huolta siitä, olemmeko tärkeitä ja rakastetaanko meitä.  

Pääsemme pinnan alla oleviin pehmeämpiin tunteisiin käsiksi, kun kuulemme vihaisuuden viestiä: ”ymmärrä minua, kuule minua”. Meidän jokaisen pinnan alla on tarve kokea olevani merkityksellinen ja tärkeä. Voimakkaimmillaan tämä tarve on tietenkin parisuhteessa. 

Herkemmät tunteet jaetuksi

Parisuhteessa on ensisijaisen tärkeää, että osaamme kertoa siitä, mitä minun pinnan alla olevat tunteeni ja tarpeeni ovat. Silloin puolisoni ei tarvitse suojautua tai tehdä vastahyökkäystä vihaani kohtaan. Hänen on helpompi kuulla ja olla empaattinen. Silloin viestini tulee kuulluksi. Minun pelkoni ja tarpeeni voivat tulla näkyväksi kokonaan. 

Vain tätä kautta voi syntyä todellinen turvallisuuden tunne siitä, että kelpaan. Voin kokea olevani rakastettava juuri sellaisena kuin olen.

Kun omat haavoittuvat tunteeni tulevat jaetuksi, en ole enää yksin. Voin kokea olevani merkityksellinen ja tärkeä sinulle. Voin luottaa siihen, että haluat olla minun kanssani. 

Näin vihaisuuden aiheuttama parisuhteen draama tulee ymmärrettäväksi. 

Vihaisuuden pinnan alla on siis kysymys omasta merkityksellisyydestä ja turvallisuuden tunteesta. Kun ne tulevat jaetuksi, vihaisuus hellittää ja tunneyhteys palaa. 

Eli voiko vihan tunne siis olla hyvästä? Kyllä voi, sillä se auttaa meitä kuulemaan itseämme. Sitä ei tarvitse pelätä. Emme jumiudu siihen, kun osaamme katsoa sen pinnan alle ja kuulla sen viestiä oikein.

Kirjoittaja:

Eira Eklund-Mikola

psykologi, paripsykoterapeutti